Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli, mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.
"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee? Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi ikkunan ja huutaisi?
Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin sanoisi?
Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä Laurentius!"… Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja, mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät nuorille, kalpeille kasvoille.
Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.
"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta minä tuon parannuksen."
"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"
"Niin hän sanoo."
"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."