Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen ennenkuin putosi takaisin maahan.
Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä suudeltavaksi.
Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota hän piti suuressa arvossa.
Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma. Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana, saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria, eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.
Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen, ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.
Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat, jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta pieniltä ihmeotuksilta.
Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan. "Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?" kysyi Erik herra ritarilta.
"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on niin harvinaista tavaraa?"
"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."
"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen päänsä päälle.