Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi. "Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"
"Ah!"
"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi, jalo rouva!"
"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."
"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."
Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen, sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.
"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.
"Myönnän, ettei se sitä tee."
"Kutsukaa poika tänne!"
"Antino tänne…" Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä…
Millä nimellä hän huutaisi?