Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. "Sinun?" sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.
"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."
"Eikö sinun Pentilläsi ole mitään vanhempia?"
"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet huolenpitoonsa… Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi… Isäni on seppä, ja luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen ammattiin, mutta sitten… sitten…"
"Miksi et kerro edelleen?"
"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut samanlainen rakkaus."
"Sinuunko?"
"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo… Pentti ei voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa. Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."
"Pentti on siis pelastanut henkesi?"
"Niin on, jalo rouva."