"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"
"Enempäänkin!"
"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"
"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"
"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"
"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.
"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna enemmän."
Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui lapsen tyyntä unta.
Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin makuuhuoneessaan… Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen tielleen.
Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa… lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!… Hän olisi kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä… Varmaankin oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani… minun ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee… Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli hän antanut hänet sovittaakseen syntejään… sentähden oli hänen poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin… Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu, ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa maailman taisteluihin ja levottomuuteen… Hän oli ihmetellyt sitä, sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin… Ja nyt onkin hänen poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli oikein… hän itse olisi tehnyt samoin… Rakkaus on raivannut, näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!… Mutta kirottu, rikollinen kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään, vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän, 'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani olet velvollinen siihen… Se ei ole totta, että kukin seisoo tai kaatuu omana herranaan… Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien anteeksiantaminen… Sinä olet minun aneeni… Sinun tähtesi on minulla oikeus vaatia synninpäästöä… Isä Laurentius on luvannut sen minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun jäädä luostariin.'"