Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli, jota tornissa vankina pidettiin… hänen oma, rakkain lapsensa… Hän heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä… Hän hypähti pystyyn ja pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla kertaa halveksi ja pelkäsi… Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen sydämensä oli rakkautta tulvillaan… Unta ei tullut nimeksikään hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.
Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa. Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.
"Pyydä häntä astumaan sisään!"
Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva tiesi kaiken.
"Mitä on meidän tehtävä?"
"Vietävä hänet takaisin luostariin."
"Miksi on hän saanut tulla tänne?"
"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."
"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"
"Ei, jos te autatte minua!"