"Minä?"
"Äidin rukoukset ja kyyneleet…"
"Äidin!… Tarkoitatte siis…?"
"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."
"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!… Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!… Mutta minä en vastaa itsestäni!… Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä… Olen pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta… Te olette tuonut hänet tänne… Vastatkaa itse seurauksista!"
Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä totta?" kysyi hän vihdoin.
"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa rinnoilleen!… Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi suloisemmin?"
"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"
"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle, vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"
"Sukulaisenne ja ystävänne!"