"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista äideistä."
Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen sydäntään… Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään… Nyt, nyt kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa… Oi, Jumala, kuinka hän rakasti häntä!
Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.
Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."
Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa hengestä, kuinka voisi hän epäröidä… Hän hypähti pystyyn ja riensi ulos aivan kuin pakenisi itseään.
Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.
Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.
"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.
"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on jotakin ilmoitettavaa."
Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin, kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat olla täällä, kunnes hän palaisi.