Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti sen.
Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti valmistuksia… Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.
Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.
Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.
Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä näkyi kaksi valkoista hammasriviä.
Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen… Hän uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.
"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen nuorukaisen kiharoita… Mutta minuutti minuutilta kävi hän rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.
"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti, että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan, mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.
"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"
Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja pani sen nuorukaisen sormeen.