Laurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat kulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.

Luostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias
Märeta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin,
että hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna
Fickentytär, se oikeastaan oli valtias.

Nämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä ainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia kynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja sen edessä muutamia tuoleja.

Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare, harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.

Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.

Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi; niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen erikoisemmin kiintynyt.

Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.

"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.

"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."

"Mutta määräyksiäni ei noudateta."