Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty, silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.
"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.
"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti piispa.
Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.
Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta, johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan livertelivät iltahymnejään… Täällä odottivat hevoset.
"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa", huudahti Hemming Gadd.
"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään ihmisasuntoja!" sanoi Sten.
Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri kota.
"Voimmeko saada siellä yösijaa?"
"Kyllä, jos haluatte!"