"Kenenä pidätte minua sitten?"
"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.
"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!" huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.
"Jumala! Jumala!"
"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"
Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.
Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä, tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen kansassa.
Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan yksikantaan tai eivät ensinkään.
Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen väkihapanta piimää.
Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet; he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän muullakaan väellään.