Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.
Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään; kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.
Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."
Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.
Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen. Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa surmattuaan.
Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi vahinko sitä keskeyttää.
Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi taistelua ahnain katsein.
Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.
Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani, poikani!"
Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi hän.