Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.
Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.
"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän, "ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi."
Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet, kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään. He odottivat kai jossain läheisyydessä?
"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä palaa koskaan."
"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"
"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."
Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo lähtisi.
Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.
Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja varmasti tuli vastaus.