Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"
Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on tehtävä?"
Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä, jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän tähden.
"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.
"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille, joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"
Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta, jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:
"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"
Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.
"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.
Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa saanut olla.