"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti mukaan?"
"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia esteitä."
Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä, veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli otettava mukaan.
Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen valmis!"
Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!" Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä kaikkia vaaroja vastaan.
Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän saattueensa joukossa.
Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.
"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari kummissaan.
"Kanta-isän-ne…"
"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko, ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."