"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.
"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on tavallaan ennustettu teistä."
"Millä tavoin?"
"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän sukuni kohtaloon."
Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt, nuori neitsyt!
"Sitten povaus."
"Povaus?"
"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne opastivat minua… Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei voinut salata.
"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.
"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan; ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."