Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset, joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä ajattelematta niin kauan kuin voi.
Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.
Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä, että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut; jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.
"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.
Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."
Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan; tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain olisi voinut.
Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan; mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina, hellittämättömämpinä kuin ennen.
Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen, palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"
Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä yönä?" sanoi hän.