Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta, hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän hellyydellä.
Vihdoinkin kääntyi tuuli… Matkalaiset riensivät laivoihin… Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.
5.
SYNNIN PALKKA TÄYTYY HÄNEN ARMONSAKIN PITÄÄ HYVÄNÄÄN.
Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.
Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan keskusteluun.
Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen, jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes halusi tutustua niihin.
Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään. Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin; hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään epäilyksille.
Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt, että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.
Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman, että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin mukanaan.