"Elkää minua kiusatko."
"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse saarnaatte."
"En ole sitä unhottanut."
"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"
Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee, olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut, saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.
"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.
"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti hän itkuun.
Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.
"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista sitten tahdon puhua kanssanne."
Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin, mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen. "Hänen aikansa on ohitse!"