"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa munkkia kohden.
"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"
"Jääthän tänne siihen asti?"
"Jos niin haluatte!"
"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään, jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan, sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!… Elämä on minusta raskas ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."
"Ikuinen laupeus tekee sen."
"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole koskaan oikein uskonut siihen… Valtaan ja kunniaan päästäkseni minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen… Kuolemani jälkeen tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin. Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut — vaan kuten kaikki muutkin — valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan kaihoamanne sovituksen kajastus."
"Kuinka voin sen saavuttaa?"
"Rukouksen kautta!"