"Rukoilkaa puolestani!"
Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien syntien anteeksi antamista.
Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.
Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.
Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi nyt hänelle.
Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.
Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa, sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen puheilleen.
Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.
Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot. Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"
"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."