"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi. Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.' Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."
"Hirveää!"
"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."
Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.
Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.
"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon tupestaan.
Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.
Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen.
"Menkää tuonne!" käski hän.
Pentti totteli heti.
Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea, mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.