"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista kyyhkystäni."
"Heidän nimensä?"
"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan
Ekholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."
"Ja sitten?"
"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin, syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos. Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin Vadstenan vankilassa."
"Pyhä neitsyt!"
"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui ystävällisesti."
"Eikö hän selittänyt?"
"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta, mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä. Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti maailmassa saa minua suostumaan."
"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi vihityttää itseään pyhään virkaan."