"Tiedättekö sen tarkoituksen?"
"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"
"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."
"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin, säilyttäköön hän sen muistona… Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."
"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen kätkien sen huolellisesti.
Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.
Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi kaikkialta etsiä Kaarinaa.
"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani", sanoi Pentti syvällä liikutuksella.
Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä voi vihoitella.
Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä jonkunlaisen pyhimyskehän.