Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti, tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen olevan yhden taivaan valituista.

Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!…

Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän ja vielä eräs toinen.

Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.

Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; hän malttoi mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi, että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä kuolemaan saakka.

Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.

Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen — pyhäksijulistuksen!

Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen esineeksi.

On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän, että se tulisi maksamaan suunnattomasti.

Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.