Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen paperi, jossa luki:
"Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän
Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen
Pernilla Klauntytär."
Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä; viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen, mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan… Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi heidät ilmi?…
Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään —?… Mutta tyttö, jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen ilmaisemaan… Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.
Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.
Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois
Johanneksen nähdessään.
"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi hän avoimen käärön.
Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"