Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin suoraan ja kerskailevasti.

Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä; sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.

Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja kuorsasi äänekkäästi.

Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli miten selviytyä hänestä… Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut? Asiaansa ei hän ollut sanonut… kenties ei hänellä sellaista ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen miehestä kuitiksi.

Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja soittokello helisi kimakasti.

Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.

Palvelija avasi oven.

"Valoa!" käski maisteri.

Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi hänen talossaan!

"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.