"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille tämän", sanoi hän.
Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin, että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin… kuinka on se joutunut oikeaan?"
"Sitä en tiedä…"
"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?… Sisältyykö siihen anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?… Ah, julma, viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"
"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"
"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?… Se tapahtuu säälistä tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä… Näen kyllä, kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."
Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka minun täytyy tukehuttaa… Hän… Pentti!… Poikani", lisäsi hän kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy minun hylätä… uhrata… Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden täytyi hänestä tulla pappi… Silloin olisin voinut raivata hänelle tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka raatelevat sydäntäni!"
Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta, ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut antaa.
Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi hän: "Jäättehän tänne yöksi?"
"Se on aikomukseni."