Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät häntä opettamaan oikean tien.
"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."
Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.
"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.
Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.
Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä etsimään."
"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.
Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.
"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.
"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni huostaanne?"