"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra. "Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin pitää teitä vallassaan!"
"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra nauraen.
"Sitä ei hän tahtone."
"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."
"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa naimisiin!" huudahti Åke.
Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden, mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä, lakkasivat he puhumasta hänestä… He alkoivat pelätä ja välttää toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli tuleva… Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.
Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.
Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä etsimään isäänsä.
Silloin lähestyi Åke.
Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä näkevinään… Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?