"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"
"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"
"Ei teitä kohtaan!"
"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."
"Saanko sanoa teille syyn?"
"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi teitä."
"Mutta isäni on sanonut…"
"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."
Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä", ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt päätöstään."
Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat, että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.