"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."
"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua uskollisesti auttamaan."
"Minua?… Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä…"
"— — että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois taakan?"
"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"
"Entäs ennustus?"
"Tunnetteko sen? Sentähden siis…"
Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin teidänkin tietävän omanne!"
"Opettakaa minulle se!"
"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."