Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa, vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi hänet pimeydestä valoon.
Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.
Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.
Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.
Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta…
Niin saapui vihdoin lähtöpäivä… Hän seisoi ikkunan ääressä katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.
"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.
"Se olen!"
"Valtionhoitajan ystävä?"
"Sydämestäni ja sielustani!"