Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.
Monet menivät heti koteihinsa.
Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään… Kuka oli valinnut sellaisen kokouspaikan… Luultavasti ei oltu luettu riittävän monia messuja hänen sielulleen… Jokainen tahtoi avustaa sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan, jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden vielä kuului hänelle.
Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.
Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle, alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan, harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.
Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli hänen läheisyydessään… Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa… Hänen mieleensä hiipi kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta täällä ylhäällä… Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla… Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen siten salaisuuden perille.
Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa, tahtoi hän rientää alas portaista… Silloin tunsi hän jotakin kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja syöksyi suinpäin alas.
Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään; nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan katsomatta taipaleella taakseen.
* * * * *
Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä. Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton, ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja rakkauden onni suodaan osaksemme."