Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi oikeus tyttöön… Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä, ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö hän siitä?… Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.
Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.
Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.
Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.
"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.
"Kyllä, tunnen toki!"
"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"
"Ojentakaa minulle kätenne!"
Esbjörn teki niin.
"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"