Siellä oli useita nunnia.

Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle, hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.

"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.

Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä, ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.

Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään, lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.

Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille, vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja, jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt kukaan muu kuin Esbjörn.

He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä tienneet vielä mitään.

"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille hyvää isä… Teidän täytyisi lähteä täältä."

"Oletko menettänyt kaiken toivon?"

"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."