Samassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä olisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies aavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle ja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään, huomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen salaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen mielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.
"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva", sanoi Esbjörn vetäen armottomasti pois hänen kätensä.
Jos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla tehoisampi. "Kuinka uskallatte koskea minuun?… Menkää, menkää heti näkyvistäni."
"Emmehän muuta toivokaan."
"Mutta nämä naiset jäävät tänne!"
"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!" vastasi isä Johannes suurella vakavuudella. "Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen ylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken teitä hänen nimessään sitä tottelemaan."
Lieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee vaikuttanut, mutta hän sanoi vain: "Tapahtukoon tahtonne!"
"Antakaa sitten käskynne!"
"Ennenkuin jätän teille kellon", sanoi Esbjörn, "tahdon vain sanoa, että seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos teidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa pienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut viimeisen sananne tässä maailmassa."
Äänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa vastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva nunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti avattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina Eliaantyttärelle ja hänen äidilleen.