Jos pistäydymme pieneen kamariin Tukholman linnan naisparvelle, tapaamme siellä Anna Bjelken. Levotonna kävelee hän edestakaisin, pikku kätöset vääntelehtävät kouristuksentapaisesti toistensa ympäri.
"Tietäisinpä vain, missä hän piileksii, alistuisin mielelläni kaikkeen!" sanoo hän tuskitellen. "Mutta tämä, ettei hän tule takaisin, ei kirjoita sanaakaan, on tuskastuttavampaa kuin mitä voin sietää." Ja hän vaipuu alas rukousjakkaralle ja rukoilee palavasti madonnalta voimaa ja tyyneyttä.
Sisäänastuva Outi pysähtyy kynnykselle, hänellä on uusi puku käsivarrellaan, mutta hän ei uskalla häiritä neitsyttä. Hänen pienet jalkansa polkevat kärsimättömästi lattiaa, mutta hän ei rohkene sanoa mitään, hänen täytyy odottaa.
Vihdoin Anna nousee. "Mitä tahdot, Outi?"
"Koettaa tätä kaunista pukua."
"Teithän sen jo eilen."
"Mutta minun täytyy tehdä se tänään uudestaan. Samoin kuin ei kukaan ole yhtä ihana kuin kaunis neitsyeni, en myöskään tahdo, että kukaan on niin pulskasti puettu kuin hän."
"Et usko, kuinka vähän välitän moisesta."
"Ymmärtäisinpä vain syyn! Minusta näyttää onnellisimmalta se, jolla on enimmän millä koristautua."
"Voiko sellainenkin ilahuttaa sydäntä?"