Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja kohotti kummissaan katseensa.
"Eikö se riitä?"
"Ei!"
"Kuinka monta haluat!"
"Kahdeksan tuhatta!"
"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.
Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä; lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa tilaisuuden tavata konfessoria?… Tuumasta ei tällä kertaa tullut tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli puijannut niin monta… Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja Pietari Turenpojan… Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin, oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa, että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.
Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä. Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan, että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta…
Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt… Itsekseen hän nauroi ritarin yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi, mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa rintamanmuutosta.
Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.