Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen, hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.
Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari, ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja, sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään: hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa oli odottamaton… Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä — piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen, että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin, keksiäkseen, kehen hän viittasi.
"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"… Nyt lyötiin rumpua, jotta hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!" Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan… Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin, ryppyisiin kasvoihin… Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi… Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin… Se oli hirveä piina… Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi huutaa apua, mutta kieli teki tenän… Hän kärsi hornan tuskia… Hän teki epätoivon ponnistuksen… Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen vapisevilta huuliltaan ja — hän heräsi.
Oli valoisa päivä.
Samassa astui sisar Anna sisään.
"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.
"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."
"Sepä ikävää."
"Se oli kai viinin vaikutusta."
"Unet voivat myös olla merkkejä."