"Tai veljelleen!"
"Ei, sanon sen hänen isälleen!"
"Ette te, neitsyt!"
"Miksi en?"
"Antakaa minun tehdä se."
Kun Anna katsoi kummissaan Esbjörniin, piti tämä silmänsä luotuina maahan. Kuitenkin ymmärsi neito, että toinen oli arvannut hänen salaisuutensa, mutta myös, ettei hänellä ollut sentähden mitään pelättävää. "Niin, niin!" vastasi hän. "Tehkää kuten itse tahdotte."
Esbjörn kumarsi kömpelöhkösti lähteäkseen.
"Esbjörn!" sanoi Anna. "Sten herra, Kristina rouva, kaikki sanovat, että heidän on kiittäminen teitä jostakin; nyt on minunkin samoin… Jumala teitä siunatkoon!"… Hän pani molemmat kätensä silmilleen ja puhkesi kyyneliin, mutta kun hän otti ne pois, oli Esbjörn aikoja sitten lähtenyt.
* * * * *
Syntymäpäivä oli käsissä. Ainoastaan muutamia sukulaisia ja ystäviä oli kutsuttu, Anna oli hartaasti pyytänyt sitä; puettuna yksinkertaiseen valkoiseen pukuun ja valkoruusuja hiuksissaan muistutti hän melkein uhrikaritsaa. Kristina rouva sulki hänet itkien syliinsä ja sanoi melkein katuvansa suostumustaan.