"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."
"Mutta käsirahat?"
"Annan teille sata tukaattia."
"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"
Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen kanssaan… vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä sanalla?… "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään, melkoisesti tinkimään."
"Ei hitustakaan!"
"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut.
Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:
"Hänestä voisi tulla välittäjä… kylvö on tehty, meidän on annettava aikaa, jotta se ehtii orastamaan."
Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa hartiavoimin muokattiin alasimella.