"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias liikutuksella, jota hän ei voinut salata.
"Kyllä, minä tiedän sen!"
"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"
"Sitä en uskalla."
Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen yhteenpuristuneilta huuliltaan.
"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa", puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan, samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se koituva hänelle suureksi siunaukseksi."
"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.
"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja salaripissä."
Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.
Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän Elsa muoria.