Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.
Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan tulvehtivaa iloa.
Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.
"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin, ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen, menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."
Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan, mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.
"No, tyttö, etkö kiitä?"
"En minä tahdo ruveta nunnaksi…" mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa nipukkaa nypelöiden.
"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.
"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.
Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.