"Tulkoon vain!"
Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän näyttänyt pitävän lukua.
Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen:
"Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää…"
Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.
Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota molemmat ilmaisivat.
"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin katkeralta erota hänestä."
"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkytti
Kaarina.
"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"
Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa kahden.
Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja, jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät toisiinsa.