Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.
Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli, valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen seuraajakseen — hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet siihen oikeutetuksi — mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.
Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin katkeria kyyneliä.
"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin sitten halusi palastaa?"
"Ulos maailmaan!"
"Se on paha ja vaarallinen!"
"Juuri siksi tahdon sitä koetella."
"Etkö ensinkään pelkää?"
"En hitustakaan!"
"Mutta jos lankeat?"