"Eilisestä alkaen… Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette… olette varmaan sairas!"
"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti rauhoittavan häntä… "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan tänne luokseni."
Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa, tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"
Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri okaissaan ja siunasi niitä.
Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua", sanoi hän.
"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan, joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden pyydän heti päästä siitä vapaaksi."
"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"
"Jos minut kutsutaan!"
"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan: oletko tuntenut maallista rakkautta?"
"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä ainoastaan halveksivani!"