"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen viehkeän emäntänsä — ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."
Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari", sanoi hän.
Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää näyttäytykö täällä!"
"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä mukanani — en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."
Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili vastaan kaikin voimin.
Abbedissa soitti kiihkeästi.
Kaarina riensi sisään.
"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä tyttöä kohden.
Tyttö turvautui abbedissaan.
"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.