Osoitteeni on: tohtori Zwingli, Zürich."
Johannes taittoi kirjeen laskoksilleen, mutta kun hän kohotti katseensa, hämmästytti häntä se mielenkuohu, joka kuvastui arkkipiispan kasvoilla. Hänen poskillaan paloi heleä puna, ja rinta kohoili kiihkeästi. "Mikä teitä vaivaa, herra?"
"Selibaatti lakkautettu. Se on mahdotonta!"
"Jumala suokoon, että siihen tultaisiin!"
"Toivotko sitä, Johannes?"
"Ettekö te ole koskaan toivonut?"
Muutamia suuria kyyneliä vierähti vanhan ylipapin poskille, ne olivat nyt yhtä kalpeat kuin ennenkin.
"Jos tämä olisi tapahtunut viitisenkymmentä vuotta sitten", sanoi hän, "en totisesti olisi kauaksi aikaa jäänyt Ruotsin kirkon pääpiispaksi, mutta kuinka paljon onnellisempi sitä vastoin olisin ollut!" Hän kätki päänsä käsiinsä ja vaipui ajatuksiinsa.
Samoin teki isä Johanneskin, hän tunsi ihmeellistä mielenkiintoa niihin uusiin ajatuksiin, jotka raivasivat tietään kautta maailman. Ne olivat kuin valonsäteet pimeässä yössä, ja hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut elää niin kauan, että oli nähnyt valon tulevan.
Piispa, vanha, itsekäs, ajatteli etupäässä mitä hän itse oli menettänyt. Toisessa sijassa aprikoi hän, missä määrin kirkko menettäisi arvoaan, jos uudet aatteet pääsisivät vallalle. "Tiedätkös, Johannes, olen iloinen päästessäni pois kaikesta tästä. Se päättyy huonosti!"